Vapaus on arvoista tärkein

Olen 54-vuotias tavallinen, työssäkäyvä perheenäiti, jonka vanhemmat syntyivät 1920-luvulla. Työssäni autan ihmisiä ja perheitä voimaan paremmin. Turvallisuuden tunteeni on vahva ja luotan siihen, että elämä kantaa.

Kirjoitan tässä kokemuksistani kevään 2020 aikana, jolloin korona (Covid-19) tai pikemminkin sen seuraukset ovat vaikuttaneet elämääni ja hyvinvointiini, ajatuksiini ja tunteisiini hyvin voimakkaasti.

Peräänkuulutan arvokeskustelua. Olen tähän asti saanut elää vapaassa Suomessa, jota vanhempamme ja isovanhempamme ovat meille kovalla työllä, sinnikkyydellä ja rajallisesta materiaalista rakentaneet.

Minulle henkilökohtaisesi tämän kevään aikana on selvinnyt, että VAPAUS on arvoistani tärkein. Aika usein aiemminkin olen ahdistusta tuntenut erilaisista asioista, joilla yhteiskunnassamme meitä kansalaisia holhotaan. Holhoaminen minulle tarkoittaa sitä, ettei valintoihini tai minuun yksilönä luoteta. Holhoaminen ja ylihuolehtiminen tekevät minut ärtyiseksi ja saavat minut tuntemaan itseni lapseksi, joka ei osaa eikä saa päättää itse asioistaan. Alan nähdä punaista. Holhoaminen aiheuttaa minussa pikemminkin pelkoa kuin lisää turvallisuuden tunnettani.

Lasten kasvatuksessakin on hyvä pikkuhiljaa lapsen kasvaessa lisätä lapsen oman vastuun ja vapauden määrää, jotta lapsi itse oppii omilla aivoillaan ajattelemaan ja tekemään valintoja ja päätöksiä oman elämänsä suhteen.

Vapauteen kuuluu valinnan vapaus. Ihminen on lähtökohtaisesti vapaa tekemään oman elämänsä suhteen valintoja, joka ikinen päivä. Peseekö hän aamulla hampaansa vai jättääkö pesemättä. Syökö aamupalaksi kaurapuuroa ja marjoja vai rasvaa tirisevän hampurilaisen. Polttaako hän tupakkaa, juoko alkoholia ja minkä verran. Nukkuuko hän riittävästi omaa hyvinvointiaan ajatellen. Viekö lapsiaan huvipuistoon kesälomalla tai opettaako lapsilleen hyviä arvoja tai yhteiskunnan yhteisiä sääntöjä. Harrastaako suojaamatonta seksiä tai ajaako liikenteessä väsyneenä tai alkoholin, lääkkeiden tai huumausaineiden vaikutuksen alaisena. Matkustaako maan ääriin vai jättääkö matkustamatta. Tuhlaako tienaamansa rahat vai tallettaako ne sukanvarteen tai pankkiin hamaan hautaan saakka. Teemme valintoja joka ikinen päivä lukuisia kertoja, toiset pieniä ja toiset isompia, mutta niillä kaikilla on vaikutusta sekä omaan että perheen ja laajemmin yhteisön hyvinvointiin.

Asun länsirajalla, Torniossa, jossa olemme tottuneet siihen, että elämämme, perheemme, työssä käyntimme, harrastuksemme, lenkkeilyreittimme eivät noudata valtioiden välistä rajaa. Rajattomuus on Tornionjokivarressa hyvin vahvasti yhteisöllinen, henkinen kuin kehollinenkin kokemus. Se on meille myös tärkeä arvo, jota todennäköisesti muualla Suomessa ihmisten on vaikea ymmärtää.

Olen huomannut kevään aikana ikäväkseni erilaisten vallankäyttäjien puuttuvan yksilön vapauteen. Meidät on hyvin voimakkaasti ensin saatu peloteltua koronan suhteen. Olemme kaikki nähneet, miten jo huomattavan etupainotteisesti täälläkin lyötiin jäihin toimintoja, jotka olisivat hyvin voineet jatkua ja ihmiset alkoivat suojautua kasvomaskein ja pysyttelivät sisätiloissa kotonaan, jos suinkin mahdollista, ihan tarpeettomasti. Tämä näyttää olevan ”sivistysvaltion” ja median keino hallita ja käyttää valtaa suhteessa kansalaisiinsa. Vallanpitäjät ottivat myös huomattavan taloudellisen riskin, josta voi seurata vielä varsinainen katastrofi niin yksittäisten ihmisten kuin valtionkin kannalta. Lapsemme joutuvat kantamaan tuota taakkaa vielä pitkään.

Ja media. Minkälainen psykologinen merkitys on sillä, että joka päivä päivitetään kuolleiden määrää tai sairastuneiden määrää? No se on ainakin varmaa, että se, mihin keskitytään, vahvistuu. Kenen intressejä tämä palvelee, kun pelolla ihmisiä hallitaan?

Odotan päivää, jolloin elämä normalisoituu.  

Tällä hetkellä ihmettelen sitä, miten kauan ihmiset jaksavat tällaista elämän rajoittamista tai miten kauan he ovat jaksaneet.  Itse en jaksaisi enää päivääkään. Ehkä tämän hetken sairastavuusluvut kertovatkin juuri siitä, että ihmiset eivät enää jaksa rajoituksia ja ovat niihin kyllästyneet. Itsekin mieluummin sairastaisin koronan, kuin rajoittaisin elämääni kuukausikaupalla. Jos kuolen koronaan niin sitten kuolen, aikani on tullut.

Viimeiseksi kysymys, jota ei suurin osa ihmisistä katso hyvällä. Mikä hintalappu tulee niille hengille, jotka tässä taistelussa säästettiin? Löytyykö sellainen summa ihan kenen tahansa yksilön elämän turvaamiseen? Vanhemman turvaa kaipaavan lapsen, nuoren, työttömän, huumeidenkäyttäjän, ”elämän laitapuolen kulkijan”, itsemurhaa hautovan isä tai äidin. Onko elämä yhtä arvokasta koronan jälkeenkin?

Olen ollut erityisen kiitollinen siitä, että vanhempani eivät ole enää elossa. Vanhusten tapaamisten rajoittaminen läheistensä kanssa on mielestäni epäeettistä ja moraalitonta. Minulle itselleni olisi ollut suunnaton henkinen kärsimys, etten olisi voinut tehdä viikoittaista vierailuani palvelukotiin vanhempiani tapaamaan, istumaan vieressä, halaamaan ja pitämään kädestä, nämä nimittäin olivat niitä asioita, jotka vanhemmilleni ja meille lapsille olivat tärkeimpiä elämänlaatua nostavia tekijöitä heidän viimeisinä elinvuosinaan.  Se oli niitä ainoita aidosti iloa tuottavia kokemuksia. Vanhuksen, joka jo odottaa kuolemaansa, elämä voi päättyä seuraavaan virtsatieinfektioon tai keuhkokuumeeseen ja se on hänelle vain helpotus. Hän on tyytyväinen päättäessään tämän maallisen vaelluksen, johon on jo ehtinyt väsyä.

Turvallisuuden ja luottamuksen tunteiden vahvistaminen on haasteellista, jos ihmistä on ensin peloteltu erilaisilla uhilla. Tämän päivän ihmisten em. tunteiden vahvistaminen on mielenterveystyössä jokapäiväinen vaikuttamisen kohde. Keväällä nähtiin, kuinka vaikeaa opettajien oli palata työhönsä, kun koko kevät oli peloteltu infektion tarttumisella. Ylipäätään ihmisiltä, jotka työskentelevät ihmissuhdetöissä, päiväkodeissa, kouluissa, sairaaloissa jne. kaivataan tässä ajassa vakautta, rakkautta ja kykyä vahvistaa turvallisuuden ja luottamuksen tunteita. Jouduin itsekin miettimään omassa työssäni, olenko työkykyinen, koska monista eri syistä tunnekuormaa tulee ylenmäärin. Tällä hetkellä mietin, kuinka pitkään meillä menee kuroa umpeen tämä korona- toimien aiheuttama pelko ja yleinen turvattomuus. Ajattelen itse, että koronaan sairastuminen ei ole niin pelottava asia, kuin ihmisten on annettu ymmärtää.

Olen kauhulla ajatellut sitä, minkälainen hintalappu tälle hullutukselle tulee. Yksittäisellä kansalaisella on valitettavan vähän valtaa vaikuttaa. Jos minä tai joku perheenjäsenistäni sairastuu, joudun miettimään, minkälaiseen hoitoon minulla on varaa. Suomen valtion vallanpitäjät eivät ole tänä keväänä näin ajatelleet. Ei ole mielestäni riittävästi mietitty, mihin meillä on varaa. Toimintaa ohjaavana asiana on ollut hoitopaikkojen mahdollinen riittävyys. Todella mielenkiintoista päivän politiikkaa. Näyttää siltä, että valtiollamme on pohjaton lompsa.

Vasta nyt elokuussa on alettu puhua julkisuudessa/ mediassa toimien henkisestä ja psyykkisestä kuormasta, jotka voivat olla viruksen fyysisen kuormituksen rinnalla moninkertaisia. Tällekin tulee jonkinlainen hintalappu. Itselleni tämä on ollut alusta lähtien päällimmäinen huoli. Olen sen kokenut itseni kautta. Minua ei pelota virus tai sairastuminen, minua pelottaa näiden erilaisten toimenpiteiden seuraukset, minkälaista psyykkistä, henkistä ja kulttuurillista vauriota ne saavatkaan aikaan.

Onneksi Tornionlaakson neuvoston aloitteesta meillä Tornionjokivarressa on valoa ja jotain järkeä tähän touhuun saatu. Kiitos neuvostolle siitä. Rajayhteisön määrittely toi meille jotain arjen elämisen vapautta.

Olen kirjoittanut tämän tekstin, kun olen ollut hyvin ärtynyt ja vihainen. Näitä tunteita ovat nostaneet mm. pelko siitä, miten meillä Suomessa osataan toimia tällaisessa haasteellisessa tilanteessa. Valitettavasti minulla ei ole suurta luottamusta vallan käyttäjiä kohtaan. Meillä Suomessa on vaikeaa keskustella asioista moniäänisesti. Myös media tuottaa pääsääntöisesti yksipuolista informaatiota. Meillä ei luoteta siihen, että julki tuotaisiin monia aiheeseen liittyviä näkökulmia ja sitten päätettäisiin yhdessä, millainen kompromissi olisi tilanteessa parhain ratkaisu. Tässäkin kohtaa minulle tulee sellainen olo, ettei meihin kansalaisiin luoteta tai meidän ymmärrykseen.

Ristiriitaisia ajatuksia minussa tuottaa se huomio, että toiset ihmiset kaipaavat juuri tätä holhoamista, huolehtimista ja rajoittamista, ettei itse tarvitsisi miettiä asioita tai päättää niistä. En osaa sanoa, mistä siinä on kysymys. Onko se lie itseluottamuksen puutetta, epävarmuutta siitä, ettei osaa tehdä oikeita valintoja.

Mutta sellaistahan elämä on. Välillä me teemme vääriä valintoja ja koemme sitten itse niiden seuraukset. Yhdessä tv-realitysarjassa eräs lääkäri sanoi, että tarvitsemme terveyttä siihen, että voimme tehdä elämässä mukavia asioita. Tästä olen samaa mieltä. Pelkkä terveys ei tee ketään iloiseksi tai tyytyväiseksi, siihen tarvitaan muita mausteita.

Vapaus on arvoistani tärkein, vaikka siitä seuraisi kuolema.

Kategoria(t): Uncategorized | Kommentoi

Tässä hetkessä

 

Elämme tammikuuta, vuosi on juuri vaihtunut uuteen, se kirjoitetaan nyt 2017. Viime vuosina ei kirjoittamiseen ole ollut aikaa. Tai siis tällaiseen kirjoittamiseen. Kirjoittanut tietysti olen, mutta toisenlaisia asioita. Opiskelu on vienyt aikaa. Vajaa vuosi on kulunut aikaa viimeisen opiskelurupeaman loppumisesta. Se rupeama kesti reilun 2,5 vuotta. Ajanjakso vaati monenlaista panostamista, ensisijaisesti aikaa ja rahaa.

 

Lähtiessäni tuohon opiskelurupeamaan minua mietitytti eniten sen tuoma taloudellinen taakka. Kuitenkin sain ajan kuluessa huomata, että rahat riittivät ja sain tehdä töitä enemmän ja sitä kautta opintoihin rahaa. Etukäteen tuntemani huoli oli turha. Universumi piti huolen siitä, että sain koottua kaiken kasaan, minkä tarvitsinkin. Tuo aika vaati kuitenkin veronsa. Viime keväänä voimat olivat todella vähissä. Työ- ja opiskelurintamalla riitti tekemistä liikaakin ja samaan aikaan omat vanhempani tulivat elämänsä päätökseen.

 

Elämä on tuonut mukanaan isoja muutoksia. Äidin kuolemasta on nyt kulunut reilut 1,5 vuotta, isän kuolemasta on 8 kuukautta. Vanhemmista luopuminen ei tapahtunut yht`äkkiä. Äidin muistisairaus ja liikuntakyvyn huononeminen tapahtuivat vuosien aikana. Tunsin surua ja luopumista äidistä, joka oli soittanut puhelimella viikoittain kysyäkseen kuulumisia. Soitin Sakari Kuosmasen Äiti-kappaletta aina, kun halusin itkeä suruani. Äiti oli lapsistaan kiinnostunut ja huolehtiva, mutta ei vähäisimmässäkään määrin ylihuolehtiva, jolle jostain syystä olen allerginen. Äiti elää mielessäni juuri niin kuin laulun kappaleessa äitiä kuvaillaan. Kannan sydämessäni ja sielussani asioita, joita opin äidiltäni, tärkeimpänä ehkä elämänilo, ilo toisia ihmisiä kohdatessa.

 

Äidin kuoltua isä taisi tuntea olonsa yksinäiseksi. ihminen, joka oli ollut rinnalla 66 vuotta, oli jättänyt jälkeensä tyhjän paikan, jota mikään eikä kukaan pystynyt täyttämään. Isää vaivasi kova koti-ikävä, mutta kotona asuminen ei enää tullut kysymykseen. Isä oli aina ollut ensisijaisesti koti-ihminen. Hän muutti syntymäkodistaan kaksi vuotta ennen kuolemaansa palvelutaloon, jotta sai viettää vielä viimeisen vuoden äidin kanssa yhdessä. Neljä vuotta rintamalla oli isälle vastentahtoinen poissaolo kotoa. Kokemuksista rintamalla isä ei paljoa puhunut. Ihan viimeisinä aikoina isä paljasti pelänneensä siellä.

 

Olen aina ollut isän tyttö vaikka myös suhde äitiin on ollut hyvä. Molemmissa vanhemmissa on hyviä puolia, mutta heissä oli myös vajavuuksia, niin kuin meissä kaikissa. Aikuistuessa ihminen voi oppia katsomaan omia vanhempiaan realistisemmin, tunnistaa heissä monia puolia, minunkin näkökulmani omiin vanhempiini muuttui ajan myötä. Vanheneminen toi esille heissä myös puolia, joita ei ollut niin selvästi näkösällä silloin kun he olivat nuorempia. Heille molemmille fyysinen läheisyys oli tärkeää elämän viimeisinä vuosina. Isä oli tyytyväinen, kun hän sai istua vieressä ja pitää kädestä kiinni. Viimeisinä kuukausina, kun isän voimat hiipuivat, menin joskus hänen viereensä sänkyyn makaamaan ja meillä oli siinä hyvä olla, molemmilla. Uskon, että aikuistuessaan lapsi katsoo vanhempiaan myös armollisemmin, niin minulle ainakin kävi.

 

Vanhemmista luopuminen pelotti minua etukäteen, en tiennyt, miten siihen suhtaudun ja miten reagoin. Kun äiti kuoli, minua lohdutti se, että isä oli vielä läsnä ja hänelle sai antaa hellyyttä ja huomiota. Kun isä kuoli, todellisuus tuntui tyhjältä. Oli kummallista ajatella elämää ilman vanhempia, jotka olivat olleet läsnä viitisenkymmentä vuotta elämässäni. Toisaalta minua tietenkin lohdutti se, että vanhempani pääsivät vaivoistaan, kivusta ja hädästä. Vietin 50-vuotisjuhlaani kolme viikkoa ennen isän kuolemaa ja isä oli mukana, vaikka hän olikin vähäjaksoinen, kun oli sairastanut vast´ikään flunssaa. Mutta isä oli halunnut ja luvannut tulla juhliini ja siellä hän oli. Se oli paras ja arvokkain lahjani.

 

Isän kappale on Armo, jonka tyttäreni Elisa lauloi kummipoikani Rikun säestämänä isän muistotilaisuudessa. Se tuo minulle lohtua ikävässäni. Kuolema sinänsä ei minua pelottanut, se tuntuu minusta yhtä luonnolliselta asialta kuin syntymä. Eniten minua pelotti tilanne, joka syntyy siitä, kun vanhempiani ei enää ole. Miten käy minun ja sisarusteni välisten suhteiden? Pystymmekö hoitamaan käytännön asioita yhdessä?

 

Kävi, kuten pelkäsin. Mielipahalta emme välttyneet. Viisautta olisi tarvittu enemmän. Viisautta olisi ollut ottaa aikalisä, ennen kuin aletaan yhdessä keskustella kuolinpesän jakamisesta. On liian haasteellista alkaa käsitellä asioita, kun suruprosessi on vasta alkamassa. En ihmettele yhtään, että niin suuri osa perikunnista ajautuu ristiriitoihin, joista seuraa pahimmillaan vuosikymmenien katkeruus. Minusta tuntuu, että me emme oikein ymmärräkään surun aiheuttamia ilmiöitä ihmisten välisiin suhteisiin. Oletamme, että ihmiset pystyvät käyttäytymään asiallisesti, vaikka juuri on läheinen ihminen kuollut.

 

Tiesin kuitenkin itsestäni, että katkeruuteen en jää. Minusta ei ole kantamaan kaunaa tai vihaa vuosikausiksi. Sehän myrkyttäisi vain minut itseni ja lähipiirini. ”Parempi laiha sopu kuin lihava riita.” Onnekseni, vaikka olen nopeasti ja voimakkaasti tunteva, tunteet myös nopeasti haalistuvat ja vaimenevat, ainakin suurimmaksi osaksi. Minulle tekee vieläkin kipeää, kun joudun luopumaan synnyinkodistani, mutta tiedän, että tulen selviämään siitä ja pystyn jollakin tavalla elämään asian kanssa.

Elämä jatkuu. Tämä vuosi on alussa, kuten myös loppuelämäni toinen puolikas. En tiedä, mitä se tuo tullessaan. Toivon tulevalta elämältä mielenkiintoisia haasteita ja kohtaamisia ihmisten kanssa. Kohtaamiset on elämän suola.

Kategoria(t): Uncategorized | Yksi kommentti

Parasta elämässä

Juhannus on vähän niin kuin joulu. Siihen sisältyy jonkinlaista juhlavaa tunnelmaa. Muistan lapsuudesta juhannukset, kun isä toi koivut porraspieleen. Kaupasta oli ostettu limsakori saunajuomaksi. Se säilytettiin pikkukellarissa kesäpirtin porstuan lattian alla. Pirtti oli siivottu, samoin navetta, josta lehmät oli viety kesälaitumelle. Kesällä ruoka laitettiin kesäpirtissä, talvipuolella pidettiin ikkunaverhoja kiinni, jotta tilat pysyivät viileämpinä.
Niin juhannuksessa kuin joulussakin on parasta, jos sen voi viettää itselle tärkeiden ihmisten kanssa. Sen lisäksi siinä parasta on pysähtyminen, tunne siitä, että aikakin hetkeksi pysähtyy.
Parasta mitä minulle on elämässä tapahtunut, on ollut se, että olen tullut äidiksi. Ajoittain se on myös pahinta. Jokainen äiti tietää sen huolen, joka kuristaa sydäntä, kun huoli on omasta lapsesta. Äitinä olo on kuitenkin ihana lahja ja antaa iloa monenlaisina hetkinä. Hetket, jolloin lapsi kietoo kätensä kaulaan, kömpii keskellä yötä viereen nukkumaan tai tuo kesäisen kukkakimpun, ovat kallisarvoisia. Kyllä äitiys on yksi elämäni parhaista asioista, ehdottomasti!
On ollut ihanaa myös rakastaa. Rakastuminen on myös kaksiteräinen miekka, toisessa hetkessä se myös satuttaa ja voi olla hyvinkin raastavaa. Siitä huolimatta en antaisi pois niitä hetkiä, kun tunne on vallannut koko sielun ja ruumiin ja perhoset ovat kutitelleet vatsaa. Pitkässä suhteessa tunne muuttaa muotoaan toisenlaiseksi, eikä sekään ole huono asia.
Tällä hetkellä voin sanoa, että parasta tähän mennessä on myös keski-ikä. Olen etsinyt henkistä kasvua pitkin matkaa ja koen, että osaan nauttia elämästä tällä hetkellä enemmän kuin ennen. Vieläkin on paljon opittavaa, mutta jotain olen myös oppinut. Esimerkiksi sen, että kello kannattaa heittää pois ranteesta vähintäänkin loma-aikoina, mielellään muulloinkin. Myös lasten kasvuun ja kehitykseen osaan suhtautua rennommin, tuulimyllyjä vastaan on turha taistella. Lapselle on parasta, jos hän saa olla oma itsensä.
Parasta elämästä tekevät toiset ihmiset. Perheenjäsenet, ystävät, tuttavat, työtoverit, naapurit tai satunnaiset kohtaamiset tekevät elämästä elämisen arvoista. Toisten ihmisten kautta opimme itsestämme ja elämästä arvokkaita asioita ja tärkeitä ovat ne hetket, kun voimme jakaa jonkun asian toisen ihmisen kanssa. Koetusta tulee mieleenpainuvampaa ja siihen usein palataan, kun muistellaan elettyä elämää.
Mitä parhainta kesää ja mieleenpainuvia muistoja toivon Sinulle!

Kategoria(t): Uncategorized | Kommentoi

Elämä on epäreilua

Jouduin pari viikkoa sitten yllättävään tilanteeseen. Lähdin iltakävelylle koiramme kanssa työpäivän päälle. Toiveissani oli rentouttava ja rauhallinen iltahetki. Alku sujui mukavasti, mutta reitin varrella jouduimme tilanteeseen, jossa koirallani tuli riitatilanne toisen, isännältään irti päässeen koiran kanssa. Tämä toinen koira oli isompi omaani.
Koirat hyökkäsivät toisiaan kohti ja itse yritin parhaani mukaan estää niitä puremasta toisiaan ja erityisesti, ettei oma koirani tule purruksi. Tilanne oli uhkaava, mutta itse reagoin vaistonvaraisesti suojellen omaa koiraani, laumani jäsentä. Se, joka loukkaantui, olin minä itse. Olin koirien välissä ja jouduin oman koirani puremaksi. Eihän se tietenkään minua ollut vahingoittamassa, vaan sitä toista koiraa, jalkani vain sattui olemaan edessä.
Koirat eivät loukkaantuneet ja tilanne oli nopeasti ohi, kun isäntä sai koiransa kiinni. Koiran isäntä pyysi anteeksi ja sanoin hänelle, ettei vahingolle voi mitään, sellaista sattuu. En ollut vihainen hänelle, enkä hänen koiralleen kuten en omallenikaan.
Lähdimme takaisin kotiin lyhintä tietä, koska jalka tuntui kipeältä. Itkin koko kotimatkan, en niinkään kipeää jalkaa vaan minulla oli hyvin loukkaantunut olo. Olin tehnyt parhaani suojellakseni koiraani ja itse loukkaantunut, vaikka en tahtonut kenellekään pahaa. Vieläkin tilannetta muistellessa mieleeni nousee suru loukatuksi tulemisesta ja minua alkaa itkettää.
Tämä tapahtuma sai minut ajattelemaan elämää yleensä ja sitä kuinka usein meillä käy juuri noin. Teemme parhaamme ja tulemme silti loukatuiksi. Vaikka kuinka selitän itselleni järjelläni, että tein parhaani tuossa kertomassani tilanteessa ja ymmärrän seurauksenkin, se ei poista loukatuksi tulemisen tunnetta ja surua siitä, että olen itse joutunut jonkinlaisen huonon kohtelun kohteeksi. Loukkaantuminen voi tapahtua fyysisesti tai henkisesti.
Sisimmässään ihminen tietää, milloin on tehnyt oikein. Joskus tunteet ja järki täytyy erottaa toisistaan, jotta pystyy tekemään asioita, jotka katsoo välttämättömiksi. Joskus voi joutua tekemään asioita tai kipeitä päätöksiä jo etukäteen tietäen, että loukkaa toista. Silti niin on tehtävä, jos sydämessään tietää tekevänsä oikein. Joskus asiat vain tapahtuu ja reagoit niihin vaistonvaraisesti.
Vaatii rohkeutta tehdä asiat omaa sydäntä ja päätä kuunnellen, mutta se on ainoa vaihtoehto, jos haluat vielä katsoa itseäsi hyvällä omalla tunnolla peiliin. Vuosienkin päästä. Silläkin riskillä, että elämä on epäreilua.

Kategoria(t): Uncategorized | Kommentoi

Ei elämästä selviä hengissä

Elämä alkaa syntymästä ja loppuu kuolemaan, näin moni uskoo. Tottahan se onkin, ainakin ihmisen ruumis syntyy ja kuolee, mutta tässä ei olekaan tarkoitus miettiä sielunvaellusta vaan tätä konkreettista, näkyvää, maanpäällistä elämää.
Elämänlanka on vahva, mutta ohuen ohut. Se saattaa katketa silmänräpäyksessä, mutta se voi myös kestää monenlaisia haasteita.
Olen saanut lahjan olla neljän lapsen äiti. Olen aina kuvitellut, että pahinta mitä elämässä voisi tapahtua, olisi menettää oma lapsi. Tällaisen tilanteen joutuu moni vanhempi kohtaamaan ja uskon, että se on yksi suurimmista elämänkriiseistä, vaikka lapsi olisi jo aikuinen.
Kuoleman hyväksyminen ei aina ole helppoa, paitsi ehkä silloin, kun vainaja on jo korkeassa iässä. Monen ikäihmisen toive on lähteä täältä saappaat jalassa. Tätä toivetta ei usein kuulla.
Muistan hautajaiset, joissa ei kauheasti itketty ja surtu. Ne olivat mummin hautajaiset. Mummi kuoli lähes 104-vuotiaana. Hänen kuolemaansa oli osattu odottaa, koska hän oli niinkin korkeassa iässä ja kaiken lisäksi vuoteen omana vanhainkodilla. Sellainen ei ole enää ihmisarvoista elämää.
Omat vanhempani ovat jo lähempänä 90- ikävuotta ja tiedän olevani onnekas, kun olen saanut pitää heidät näinkin kauan. Lähes joka viikko, kun käyn vanhempieni luona, yritän muistaa, että tämä voi olla viimeinen kerta, kun tapaamme. Siksi olen yrittänyt nauttia niistä hetkistä, jotka vietämme yhdessä. Viesti elämän loppumisesta voi tulla minä hetkenä hyvänsä. Tiedän, että tulen suremaan vanhempieni kuolemaa, jos he nimittäin lähtevät täältä ennen minua, sitähän ei kukaan tiedä. Minulla on kuitenkin paljon hyviä muistoja ja asioita, joista saan olla kiitollinen, kun ajattelen vanhempiani, nyt tai heidän kuoltuaan.
Ystäväni menetti isänsä äskettäin. Hän kertoo löytäneensä lohduttavia ajatuksia ja muistoja, joista hän osaa olla kiitollinen. Ikävän tunne ja suru valtaa ajoittain, mutta hyvät muistot ja läheisten tuki kantavat.
Toisen ystävän isä sairastui vakavasti. Yritin jollakin tavalla lohduttaa häntä ja toivoin, että hän voisi keskittyä ja suunnata katseensa niihin asioihin, jotka ovat hyvin. Kun oma lapseni sairastui, lohduttauduin sillä, että asiat voisivat olla paljon huonomminkin.
Elämä kantaa ja jatkuu arjessa, pieninä, tuttuina ja turvallisina asioina. Lohduttaa voi myös se, että edesmenneellä on asiat hyvin, häntä ei vaivaa kipu tai sairaus eikä hän tunne mielipahaa.
Keskittykäämme siis elämään ja kohdellaan toisiamme muistaen, että jokainen hetki voi olla viimeinen.

Kategoria(t): Uncategorized | Kommentoi

Osaanko olla läsnä?

Luin syksyn aikana Eckhart Tollen kirjan läsnäolon taidosta ja voimasta. Yksi kuukausi ei riittänyt kirjan sisäistämiseen, vaan jouduin lisäämään laina-aikaa toisella kuukaudella. Nyt tuntuu siltä, että kirja pitäisi löytyä omasta kirjahyllystä, jotta siihen voisi palata aika-ajoin. Ainakin silloin, kun jokin läsnäolossa mietityttää tai kun yrittää selittää toiselle lukemaansa.
Kirjan sisältöä on vaikea kertoa, se pitää oikeastaan lukea ja kokea itse. Pohjimmiltaan kyse on erittäin yksinkertaisesta asiasta, läsnäolosta tässä hetkessä. Eihän siinä nyt pitäisi olla mitään vaikeaa! Mutta kyllä vaan tuntuu olevan, kun miettii meitä ihmisiä. Yksi miettii menneitä ja toinen tulevaa.
Itsekin sorrun milloin milläkin tavalla elämään jotain muuta, kuin tätä nimenomaista hetkeä. Kuitenkin elämä on vain tässä ja nyt. Elämää ei voi elää etu- tai jälkikäteen.
Meille vanhemmille on hyvin tyypillistä, kun lapsi kysyy tai tahtoo jotakin, vastata ”katsotaan huomenna” tai ”ehkä ensi viikolla”, ”jospa ensi kesänä”. Samaa teemme omassa elämässä. Siirrämme asioita tuonnemmaksi tietämättä, tuleeko ensi kesää tai seuraavaa lomaa ollenkaan.
”Elä elämääsi kuin kuolisit huomenna ja tee työtä niin kuin eläisit ikuisesti” on joku viisas sanonut.
Jos tietäisin kuolevani huomenna, todennäköisesti osaisin helpommin elää täysillä tätä päivää. Tekisin niitä asioita, joista nauttisin ja eritoten pysähtyisin tähän hetkeen. Katsomaan ja kuuntelemaan ympärilläni aukeavaa luontoa, taivaanrantaa, joka alati muuttuu. Pysähtyisin lapsen kysymyksen äärelle tai vaihtamaan sanaparin tuntemattoman ohikulkijan kanssa. Käyttäisin kaikkia aistejani, näkisin, kuulisin, haistaisin, maistaisin, tuntisin, tiedostaisin. Kohtaisin myös läheiseni arvostaen ja kunnioittaen.
Läsnäoloa helpottaa toteamus ”NYT ON NÄIN”. Sen voi sanoa itselleen ääneen.
Tämä toteamus helpottaa meitä hyväksymään olemassa olevan hetken ja asiat arvostelematta ja vertailematta niitä muuhun. Se myös vapauttaa meitä hyväksymään itsemme ja kanssaihmisemme sellaisina kuin he sillä hetkellä ovat. Vertailu nimittäin aiheuttaa meille vain ylimääräistä stressiä ja tyytymättömyyttä.
Kyky olla läsnä tässä hetkessä vapauttaa ylimääräistä energiaa, joka meillä on usein sidottuna epäolennaisiin asioihin. Se ei vapauta meitä tekemästä niitä tarpeellisia ja tärkeitä asioita, jotka ovat välttämättömiä, mutta lisää suunnattomasti hyvinvointiamme ja kykyä nauttia elämästä, tästä ainutkertaisesta hetkestä.

Kategoria(t): Uncategorized | Kommentoi

Haastava parisuhde

Jos lapset syntyisivät teini-ikäisinä, kukaan ei hankkisi niitä enempää kuin yhden. Allekirjoitan.
Jos parisuhteessa hypättäisiin heti sinne muutaman vuoden päähän alkuihastuksesta, jäisivät suhteet kokonaan solmimatta. Moniko on löytänyt itsensä siinä vaiheessa miettimästä, mikä ihme on minut saanut sitoutumaan tuohon ihmiseen, joka ei ole minulle edes sukua? On kerjetty hankkia lapsia, yhteistä asuntovelkaa ja ties mitä, mikä hankaloittaa suuresti toisesta eroon pääsemistä sillä hetkellä, kun hän kaikkein eniten ärsyttää ja ottaa päähän.
Ja toisaalta, on hyvä, että jarruja on juuri sillä hetkellä, kun tuntuu, että tällä punaisella sekunnilla olisin valmis ottamaan eron, mutta käytännön asiat hidastavat ja ajan oloon oma mielikin on muuttunut asian suhteen.
Ensimmäisen yksinhuoltajuuden jälkeen perustaessani uusperhettä vannoin miehelleni, etten tule enää uudestaan huoltamaan lapsia yksin. Sen verran rankkaa on, kun ei ole toista aikuista, jonka kanssa jakaa huolen ja myös ilon lasten arkisista asioista. Siitä huolimatta on tullut eteen hetkiä ja päiviä, kun on tuntunut siltä, että yksin olisi helpompaa. Ei tarvitsisi tehdä kompromisseja tai sietää toisen täysin erilaista suhtautumistapaa joihinkin asioihin.
Ja kuitenkin, pitkästä suhteesta erottuaan ja sitä tarkkaan harkittuaan, moni löytää itsensä ajoittain miettimästä, olisiko sittenkin pitänyt jatkaa ja olisiko suhde ehkä sittenkin onnistunut.
Nostan hattua kaikille niille pariskunnille, joiden liitto kestää vuodesta toiseen, pienistä tai isoista vaikeuksista huolimatta.
Kaikki se kärsii kaikki se kestää, mutta missä kulkee raja? Mitä parisuhteessa ei missään nimessä saisi kestää tai kärsiä? Toisen juoppoutta, väkivaltaisuutta (fyysistä tai henkistä), pettämistä…???
Meillä kaikilla on erilaiset rajat. Toinen sietää enemmän ja toinen vähemmän. Matkan varrella on kieltämättä tullut mieleen myös sellainen ajatus, että viranomaisilla pitäisi joskus olla valta erottaa pareja toisistaan. Esim. parisuhdeväkivaltaan jotkut parit tottuvat niin, ettei ymmärretä enää sitä, että raja on ylitetty jo liian monta kertaa, eikä uhrilla ole voimia repäistä itseään suhteesta irti.
Ja lopulta jokainen itse tietää omat rajansa tai ainakin etsii niitä. Yleisesti ottaen jotkut varmasti eroavat liian helposti ja jotkut eivät eroa ollenkaan, vaikka se kaikkien osapuolien kannalta olisi kaikkein paras ratkaisu. ”Lasten vuoksi” jatkoimme liittoa vaikka juuri lasten vuoksi olisi ollut viisainta erota.
Vaikeita ratkaisuja, haastavia kysymyksiä ja vain harvoin voi olla täysin varma tehneensä oikean ratkaisun. Joskus tarvitaan tervettä itsekkyyttä, joskus taas vastuun kantamista yhteisesti valituista asioista.

Kategoria(t): Uncategorized | Kommentoi

Tipahdanko kärryiltä?

Olen viimevuosien aikana siivonnut elämääni monilla eri elämän alu
eilla. Suuri muutos lähti käyntiin kahdeksan vuotta sitten kun olin 37-vuotias ja jäin äitiyslomalle vakituisesta työstäni. Perheessä oli tuolloin kaksi teini-ikäistä lasta.
Äitiyslomalla päätin mieheni kanssa, että jään hoitovapaalle. Olin ollut jonkin verran väsynyt työhöni ja tuon ikäisenä tuntui liian rankalta lähteä kuljettamaan pientä lasta päivähoitoon, en jaksanut lähteä siihen oravanpyörään. Toinenkin pieni syntyi parin vuoden sisällä ja kotonaoloaika piteni kaikenkaikkiaan viiteen vuoteen.
Kun hoitovapaa loppui, oli pakko alkaa miettiä työkuvioita. Halusimme kuitenkin edelleen hoitaa pikkupoikia kotona, joten päätin etsiä osa-aikaista työtä. Silloisen työnantajan palveluksessa ei minulla ollut mahdollista tehdä töitä silloin, kun minulle sopii, joten sanoin itseni irti vakituisesta työstäni. Ajattelin, että teen sitten jotain muuta tai hankin vaikka taksinkuljettajan pätevyyden.
Sain kuitenkin oman alan töitä, joita olen tehnyt nyt kohta kolme vuotta siten, että käyn töissä, kun mies on kotona. Tämä on onnistunut ihan hyvin. Vielä ainakin vuoden tulen tekemään näin. Nuorimmainen on nyt tulevana syksynä lähdössä esikouluun, joten elämä on sillä tavoin järjestyksessä.
Siivousta on tapahtunut myös muilla elämänaloilla.
Olen ollut humalassa viimeksi reilut kahdeksan vuotta sitten. En ole absolutisti, mutta humalatilaa en enää kaipaa enkä halua. Elämänlaatu on mielestäni siltä osin kohentunut.
Ystävien suhteen on myös tapahtunut osin isojakin muutoksia. Joistakin on tullut entisiä ystäviä, mutta elämään on ilmestynyt myös useita uusia ystäviä.
Televisiota en nykyisin katso juuri lainkaan tai erittäin harkitusti. En halua kuormittaa elämääni kaikenlaisella turhalla ohjelmatarjonnalla, mitä tv:stä tulee tuutin täydeltä. Samoin uutisten katsomisen olen ajat sitten lopettanut, haluan suojella itseäni ylimääräiseltä huolelta, jota uutiset tarjoavat joka ikinen päivä.
Kun rahatilanne on elämänvalinnoista johtuen ollut erittäin tiukka, ei ole tullut ostettua juuri mitään turhaa, silti kaapeissa on paljon käyttämätöntä ja tarpeetonta tavaraa, jota vielä sietäisi inventoida.

Välillä mietin, putoanko kärryiltä…

Kategoria(t): Eläköön muutos | Kommentoi

Kauniita pakkaspäiviä

Tällä hetkellä kuuma puheenaihe ihmisten huulilla on pakkanen. Sitä on nyt kestänyt vähän aikaa, mutta tuntuu siltä, että ihmiset ovat siihen jo sangen kyllästyneitä.

Minun mielestäni talvi on ollut erityisen kaunis. Maisema on ollut talvinen, onneksi, niinkuin täällä Peräpohjolassa kuuluukin. Puut ovat olleet ihastuttavassa huurussa viikkokaupalla ja näky on ollut ajoittain ihan henkeä salpaava.

Perheessämme on koira, joka ulkoiluttaa meitä perheenjäseniä säännöllisesti keleistä piittaamatta. Sen ansiosta olen ulkoillut itsekin lähes päivittäin ja katsellut ympärilleni. Eräänä päivänä mietin, ovatko koivut kauniimpia huurteisine oksineen talvisaikaan vai kesällä vihreine lehtineen. Huurteiset oksat ovat kuin pitsiä, joka roikkuu kauniina kuvioina ja saa ainakin minut nauttimaan luonnon kauneudesta, talvisinakin päivinä.

Sää on yksi niistä murheen aiheista, jotka elämässämme ovat niin turhia. Tarkoitan tällä nyt sitä, kun annamme vastuun omasta hyvinvoinnistamme vaikkapa ilmojen haltijalle, emmekä pidä sitä itsellämme. Ajattelemme, että olisipa mukava päivä, kunhan ei sataisi, tai olisi näin kylmä tai kuuma tai tuulista…

Höpönpöppöä! Mieli voi olla hyvä ja päivästä voi tulla vaikka kuinka hyvä, jos itse niin vain haluamme. Säästä viis! Yleensä sää on vain pukeutumiskysymys. Ja usein pakkassäällä voi keksiä kivaa tekemistä sisätiloissa. Itse olen rakennellut lasten kanssa legojuttuja, se on ollut tosi kivaa.
Kaikki on meistä itsestämme kiinni. Se, millaista me elämästämme tehdään.

Kauniita talvipäiviä meille kaikille ❤ Kristiina

Kategoria(t): Elämää | Yksi kommentti

Parempi tuttu helvetti kuin vieras taivas

En enää muista missä ja kenen kuulin näin sanovan, mutta harvinaisen tottahan tämä sanonta mielestäni liian usein on.
Minkälaisia helvettejä me sitten siedämmekään?

Mikä meitä estää tekemästä muutosta elämässä?
Useimmiten se on pelko jostakin. Pelko siitä, ettei kykymme riitä tai vaikkapa epäonnistumisen pelko. Ja kuinka pientä osaa kapasiteetistamme tulemmekaan käyttäneeksi ylipäätään? Vain pientä osaa. Suurin osa kyvyistämme jää käyttämättä. Me pidämme niitä vakan alla, jottemme joutuisi pettymään.

Olen usein miettinyt, emmekö me samalla tavoin voisi pelätä onnistumista, ihan tasavertaisuuden vuoksi!
Jospa onnistummekin, miten elämämme tästä muuttuisi? Tai mitä se minulle henkilökohtaisesti tarkoittaa, jos onnistun? Tiedänkö sitä, osaanko määritellä?

Kuinka moni meistä on tyytymätön työhönsä? Usein meillä ei ole päässämme tilaa ajatella tai mahdollisuutta pysähtyä edes kysymään itseltämme, olenko tyytyväinen? Työhön, parisuhteeseen, kotiin, vapaa-aikaan, ystäviin, harrastuksiin, asuinpaikkaan, itseeni, terveydentilaan jne jne.

Työtyytyväisyyttä miettiessämme voisimme esittää itsellemme muutaman kysymyksen: Onko minusta mukava mennä töihin? Viihdynkö työssäni? Koenko työni merkitykselliseksi? Saanko mieleistäni palkkaa työstäni? Onko työn määrä ja palkkio työstä oikeassa suhteessa? Onko minulla mieluisat työkaverit? Onko työni sopivasti kuormittavaa? Jne. jne. Kun näitä työhön liittyviä eri osa-alueita sitten vertailee ja suhteuttaa toisiinsa, saa kohtuullisen kokonaisvaltaisen vastauksen kysymykseensä. Mikäli sen esittämiseen on aikaa.
Tänä päivänä meidän elämänrytmimme on usein niin kiivas, ettei meillä ole oikein aikaa pysähtyä kyselemään ylimääräisiä kysymyksiä. Töiden jälkeen on kiiruhdettava kauppaan, kotiin, harrastuksiin, lasten harrastuksiin, luottamustehtäviin, on kiire kokea mahdollisimman paljon. Viikonloppuna kiirehditään taas harrastuksiin, saunailtoihin, sukulaisiin, ystäviin (jos keretään), lasten peliturnauksiin ja yritetään vähän hengähtää ennen uuden työviikon alkua.
Vuosiloman aikana keretään hieman ladata akkuja kuluneen työvuoden jälkeen ja uuteen valmistautuessa, mutta harvoin silloinkaan on aikaa ylimääräisiin kysymyksiin. Olen huomannut, että ihmiset voivat kokea kysymyksen, ovatko he elämäänsä tyytyväisiä, vähän kiusallisena.Olen ajatellut sen johtuvan siitä, etteivät ihmiset yleensäkään haluaisi pohtia tätä kysymystä, koska he ehkä joutuisivat vastaamaan siihen kieltävästi. Ja jos vastaa, ettei ole tyytyväinen, niin sittenhän on hassua, ettei tee asialle mitään. Mutta parempi tuttu helvetti kuin vieras taivas!
Usein emme halua huomata elämässämme olevia häiriötekijöitä. On helpompi olla huomaamatta, koska huomaaminen ehkä johtaisi vaatimukseen toimenpiteistä.
Yritämme olla huomaamatta, että mies juopottelee tai vaikka käy vieraissa. Usein yritämme olla huomaamatta parisuhteessa vallitsevaa fyysistä tai henkistä väkivaltaa. Emme halua huomata, että aina aamuisin työhön kiiruhtaessa vatsa on kipeä tai rinnassa on epämääräinen ahdistus.
Joskus tilaa ajatuksille saa vasta kun jostain syystä onkin aikaa ajatella. On vuorotteluvapaa, hoitovapaa, jää työttämäksi tai joutuu lomautetuksi tai vaikkapa tuleekin yllätetyksi sillä, että vaimo lähtee yhtäkkiä, varoittamatta, eikä itse ole ”huomannutkaan”, että jokin oli vialla.

Turvallinen helvetti on mukavuusalueemme sisäpuolella. Tämä tarkoittaa sitä, että ihminen elämänpiirissään elää ns. mukavuusalueella. On se tuttu työ, tutut ihmiset, samat kaupat, harrastukset, sama reitti, jolla lenkkeillään, samat tutut kaavat, jne. Yleensä halutaan pysytellä mukavuusalueen sisäpuolella, koska se on niin tuttua ja turvallista. Mehän emme oikein tiedä, mitä mukavuusalueen ulkopuolella on, kun meillä ei ole siitä hankittua kokemusta. Siellä voi olla epämiellyttäviä kokemuksia, tunteita, ihmisiä, pettymyksiä mutta yhtälailla siellä voi olla miellyttäviä yllätyksiä, mukavia kokemuksia, ihania uusia ystäviä jne.

Uskaltaisitko sinä esittää itsellesi henkilökohtaisia kysymyksiä ihan kahden kesken? Jos varaisitkin itsellesi aikaa ensialkuun kerran viikossa vaikkapa tunnin kerrallaan ja esittäisit itsellesi kysymyksiä ja koettaisit myös vastata niihin. Mitkä ovat ne arvot, joita haluat elämässäsi toteuttaa? Elätkö arvojesi mukaista elämää tällä hetkellä? Oletko tyytyväinen elämäsi eri osa-alueisiin?

Näin sinulle ehkä tarjoutuu mahdollisuus elää näköistäsi elämää ja muuttaa kurssia haluamaasi suuntaan. Tai sitten voit vain todeta olevasi tasa-painossa arvojesi ja elämäsi suhteen, joka ansaitsee onnittelut ja kiitollisuuden tunteen hyvästä asioiden tilasta.

Parempi vieras taivas kuin tuttu helvetti!!
-Kristiina-

Kategoria(t): Eläköön muutos | Yksi kommentti