Ei elämästä selviä hengissä

Elämä alkaa syntymästä ja loppuu kuolemaan, näin moni uskoo. Tottahan se onkin, ainakin ihmisen ruumis syntyy ja kuolee, mutta tässä ei olekaan tarkoitus miettiä sielunvaellusta vaan tätä konkreettista, näkyvää, maanpäällistä elämää.
Elämänlanka on vahva, mutta ohuen ohut. Se saattaa katketa silmänräpäyksessä, mutta se voi myös kestää monenlaisia haasteita.
Olen saanut lahjan olla neljän lapsen äiti. Olen aina kuvitellut, että pahinta mitä elämässä voisi tapahtua, olisi menettää oma lapsi. Tällaisen tilanteen joutuu moni vanhempi kohtaamaan ja uskon, että se on yksi suurimmista elämänkriiseistä, vaikka lapsi olisi jo aikuinen.
Kuoleman hyväksyminen ei aina ole helppoa, paitsi ehkä silloin, kun vainaja on jo korkeassa iässä. Monen ikäihmisen toive on lähteä täältä saappaat jalassa. Tätä toivetta ei usein kuulla.
Muistan hautajaiset, joissa ei kauheasti itketty ja surtu. Ne olivat mummin hautajaiset. Mummi kuoli lähes 104-vuotiaana. Hänen kuolemaansa oli osattu odottaa, koska hän oli niinkin korkeassa iässä ja kaiken lisäksi vuoteen omana vanhainkodilla. Sellainen ei ole enää ihmisarvoista elämää.
Omat vanhempani ovat jo lähempänä 90- ikävuotta ja tiedän olevani onnekas, kun olen saanut pitää heidät näinkin kauan. Lähes joka viikko, kun käyn vanhempieni luona, yritän muistaa, että tämä voi olla viimeinen kerta, kun tapaamme. Siksi olen yrittänyt nauttia niistä hetkistä, jotka vietämme yhdessä. Viesti elämän loppumisesta voi tulla minä hetkenä hyvänsä. Tiedän, että tulen suremaan vanhempieni kuolemaa, jos he nimittäin lähtevät täältä ennen minua, sitähän ei kukaan tiedä. Minulla on kuitenkin paljon hyviä muistoja ja asioita, joista saan olla kiitollinen, kun ajattelen vanhempiani, nyt tai heidän kuoltuaan.
Ystäväni menetti isänsä äskettäin. Hän kertoo löytäneensä lohduttavia ajatuksia ja muistoja, joista hän osaa olla kiitollinen. Ikävän tunne ja suru valtaa ajoittain, mutta hyvät muistot ja läheisten tuki kantavat.
Toisen ystävän isä sairastui vakavasti. Yritin jollakin tavalla lohduttaa häntä ja toivoin, että hän voisi keskittyä ja suunnata katseensa niihin asioihin, jotka ovat hyvin. Kun oma lapseni sairastui, lohduttauduin sillä, että asiat voisivat olla paljon huonomminkin.
Elämä kantaa ja jatkuu arjessa, pieninä, tuttuina ja turvallisina asioina. Lohduttaa voi myös se, että edesmenneellä on asiat hyvin, häntä ei vaivaa kipu tai sairaus eikä hän tunne mielipahaa.
Keskittykäämme siis elämään ja kohdellaan toisiamme muistaen, että jokainen hetki voi olla viimeinen.

Advertisement