Olen 54-vuotias tavallinen, työssäkäyvä perheenäiti, jonka vanhemmat syntyivät 1920-luvulla. Työssäni autan ihmisiä ja perheitä voimaan paremmin. Turvallisuuden tunteeni on vahva ja luotan siihen, että elämä kantaa.
Kirjoitan tässä kokemuksistani kevään 2020 aikana, jolloin korona (Covid-19) tai pikemminkin sen seuraukset ovat vaikuttaneet elämääni ja hyvinvointiini, ajatuksiini ja tunteisiini hyvin voimakkaasti.
Peräänkuulutan arvokeskustelua. Olen tähän asti saanut elää vapaassa Suomessa, jota vanhempamme ja isovanhempamme ovat meille kovalla työllä, sinnikkyydellä ja rajallisesta materiaalista rakentaneet.
Minulle henkilökohtaisesi tämän kevään aikana on selvinnyt, että VAPAUS on arvoistani tärkein. Aika usein aiemminkin olen ahdistusta tuntenut erilaisista asioista, joilla yhteiskunnassamme meitä kansalaisia holhotaan. Holhoaminen minulle tarkoittaa sitä, ettei valintoihini tai minuun yksilönä luoteta. Holhoaminen ja ylihuolehtiminen tekevät minut ärtyiseksi ja saavat minut tuntemaan itseni lapseksi, joka ei osaa eikä saa päättää itse asioistaan. Alan nähdä punaista. Holhoaminen aiheuttaa minussa pikemminkin pelkoa kuin lisää turvallisuuden tunnettani.
Lasten kasvatuksessakin on hyvä pikkuhiljaa lapsen kasvaessa lisätä lapsen oman vastuun ja vapauden määrää, jotta lapsi itse oppii omilla aivoillaan ajattelemaan ja tekemään valintoja ja päätöksiä oman elämänsä suhteen.
Vapauteen kuuluu valinnan vapaus. Ihminen on lähtökohtaisesti vapaa tekemään oman elämänsä suhteen valintoja, joka ikinen päivä. Peseekö hän aamulla hampaansa vai jättääkö pesemättä. Syökö aamupalaksi kaurapuuroa ja marjoja vai rasvaa tirisevän hampurilaisen. Polttaako hän tupakkaa, juoko alkoholia ja minkä verran. Nukkuuko hän riittävästi omaa hyvinvointiaan ajatellen. Viekö lapsiaan huvipuistoon kesälomalla tai opettaako lapsilleen hyviä arvoja tai yhteiskunnan yhteisiä sääntöjä. Harrastaako suojaamatonta seksiä tai ajaako liikenteessä väsyneenä tai alkoholin, lääkkeiden tai huumausaineiden vaikutuksen alaisena. Matkustaako maan ääriin vai jättääkö matkustamatta. Tuhlaako tienaamansa rahat vai tallettaako ne sukanvarteen tai pankkiin hamaan hautaan saakka. Teemme valintoja joka ikinen päivä lukuisia kertoja, toiset pieniä ja toiset isompia, mutta niillä kaikilla on vaikutusta sekä omaan että perheen ja laajemmin yhteisön hyvinvointiin.
Asun länsirajalla, Torniossa, jossa olemme tottuneet siihen, että elämämme, perheemme, työssä käyntimme, harrastuksemme, lenkkeilyreittimme eivät noudata valtioiden välistä rajaa. Rajattomuus on Tornionjokivarressa hyvin vahvasti yhteisöllinen, henkinen kuin kehollinenkin kokemus. Se on meille myös tärkeä arvo, jota todennäköisesti muualla Suomessa ihmisten on vaikea ymmärtää.
Olen huomannut kevään aikana ikäväkseni erilaisten vallankäyttäjien puuttuvan yksilön vapauteen. Meidät on hyvin voimakkaasti ensin saatu peloteltua koronan suhteen. Olemme kaikki nähneet, miten jo huomattavan etupainotteisesti täälläkin lyötiin jäihin toimintoja, jotka olisivat hyvin voineet jatkua ja ihmiset alkoivat suojautua kasvomaskein ja pysyttelivät sisätiloissa kotonaan, jos suinkin mahdollista, ihan tarpeettomasti. Tämä näyttää olevan ”sivistysvaltion” ja median keino hallita ja käyttää valtaa suhteessa kansalaisiinsa. Vallanpitäjät ottivat myös huomattavan taloudellisen riskin, josta voi seurata vielä varsinainen katastrofi niin yksittäisten ihmisten kuin valtionkin kannalta. Lapsemme joutuvat kantamaan tuota taakkaa vielä pitkään.
Ja media. Minkälainen psykologinen merkitys on sillä, että joka päivä päivitetään kuolleiden määrää tai sairastuneiden määrää? No se on ainakin varmaa, että se, mihin keskitytään, vahvistuu. Kenen intressejä tämä palvelee, kun pelolla ihmisiä hallitaan?
Odotan päivää, jolloin elämä normalisoituu.
Tällä hetkellä ihmettelen sitä, miten kauan ihmiset jaksavat tällaista elämän rajoittamista tai miten kauan he ovat jaksaneet. Itse en jaksaisi enää päivääkään. Ehkä tämän hetken sairastavuusluvut kertovatkin juuri siitä, että ihmiset eivät enää jaksa rajoituksia ja ovat niihin kyllästyneet. Itsekin mieluummin sairastaisin koronan, kuin rajoittaisin elämääni kuukausikaupalla. Jos kuolen koronaan niin sitten kuolen, aikani on tullut.
Viimeiseksi kysymys, jota ei suurin osa ihmisistä katso hyvällä. Mikä hintalappu tulee niille hengille, jotka tässä taistelussa säästettiin? Löytyykö sellainen summa ihan kenen tahansa yksilön elämän turvaamiseen? Vanhemman turvaa kaipaavan lapsen, nuoren, työttömän, huumeidenkäyttäjän, ”elämän laitapuolen kulkijan”, itsemurhaa hautovan isä tai äidin. Onko elämä yhtä arvokasta koronan jälkeenkin?
Olen ollut erityisen kiitollinen siitä, että vanhempani eivät ole enää elossa. Vanhusten tapaamisten rajoittaminen läheistensä kanssa on mielestäni epäeettistä ja moraalitonta. Minulle itselleni olisi ollut suunnaton henkinen kärsimys, etten olisi voinut tehdä viikoittaista vierailuani palvelukotiin vanhempiani tapaamaan, istumaan vieressä, halaamaan ja pitämään kädestä, nämä nimittäin olivat niitä asioita, jotka vanhemmilleni ja meille lapsille olivat tärkeimpiä elämänlaatua nostavia tekijöitä heidän viimeisinä elinvuosinaan. Se oli niitä ainoita aidosti iloa tuottavia kokemuksia. Vanhuksen, joka jo odottaa kuolemaansa, elämä voi päättyä seuraavaan virtsatieinfektioon tai keuhkokuumeeseen ja se on hänelle vain helpotus. Hän on tyytyväinen päättäessään tämän maallisen vaelluksen, johon on jo ehtinyt väsyä.
Turvallisuuden ja luottamuksen tunteiden vahvistaminen on haasteellista, jos ihmistä on ensin peloteltu erilaisilla uhilla. Tämän päivän ihmisten em. tunteiden vahvistaminen on mielenterveystyössä jokapäiväinen vaikuttamisen kohde. Keväällä nähtiin, kuinka vaikeaa opettajien oli palata työhönsä, kun koko kevät oli peloteltu infektion tarttumisella. Ylipäätään ihmisiltä, jotka työskentelevät ihmissuhdetöissä, päiväkodeissa, kouluissa, sairaaloissa jne. kaivataan tässä ajassa vakautta, rakkautta ja kykyä vahvistaa turvallisuuden ja luottamuksen tunteita. Jouduin itsekin miettimään omassa työssäni, olenko työkykyinen, koska monista eri syistä tunnekuormaa tulee ylenmäärin. Tällä hetkellä mietin, kuinka pitkään meillä menee kuroa umpeen tämä korona- toimien aiheuttama pelko ja yleinen turvattomuus. Ajattelen itse, että koronaan sairastuminen ei ole niin pelottava asia, kuin ihmisten on annettu ymmärtää.
Olen kauhulla ajatellut sitä, minkälainen hintalappu tälle hullutukselle tulee. Yksittäisellä kansalaisella on valitettavan vähän valtaa vaikuttaa. Jos minä tai joku perheenjäsenistäni sairastuu, joudun miettimään, minkälaiseen hoitoon minulla on varaa. Suomen valtion vallanpitäjät eivät ole tänä keväänä näin ajatelleet. Ei ole mielestäni riittävästi mietitty, mihin meillä on varaa. Toimintaa ohjaavana asiana on ollut hoitopaikkojen mahdollinen riittävyys. Todella mielenkiintoista päivän politiikkaa. Näyttää siltä, että valtiollamme on pohjaton lompsa.
Vasta nyt elokuussa on alettu puhua julkisuudessa/ mediassa toimien henkisestä ja psyykkisestä kuormasta, jotka voivat olla viruksen fyysisen kuormituksen rinnalla moninkertaisia. Tällekin tulee jonkinlainen hintalappu. Itselleni tämä on ollut alusta lähtien päällimmäinen huoli. Olen sen kokenut itseni kautta. Minua ei pelota virus tai sairastuminen, minua pelottaa näiden erilaisten toimenpiteiden seuraukset, minkälaista psyykkistä, henkistä ja kulttuurillista vauriota ne saavatkaan aikaan.
Onneksi Tornionlaakson neuvoston aloitteesta meillä Tornionjokivarressa on valoa ja jotain järkeä tähän touhuun saatu. Kiitos neuvostolle siitä. Rajayhteisön määrittely toi meille jotain arjen elämisen vapautta.
Olen kirjoittanut tämän tekstin, kun olen ollut hyvin ärtynyt ja vihainen. Näitä tunteita ovat nostaneet mm. pelko siitä, miten meillä Suomessa osataan toimia tällaisessa haasteellisessa tilanteessa. Valitettavasti minulla ei ole suurta luottamusta vallan käyttäjiä kohtaan. Meillä Suomessa on vaikeaa keskustella asioista moniäänisesti. Myös media tuottaa pääsääntöisesti yksipuolista informaatiota. Meillä ei luoteta siihen, että julki tuotaisiin monia aiheeseen liittyviä näkökulmia ja sitten päätettäisiin yhdessä, millainen kompromissi olisi tilanteessa parhain ratkaisu. Tässäkin kohtaa minulle tulee sellainen olo, ettei meihin kansalaisiin luoteta tai meidän ymmärrykseen.
Ristiriitaisia ajatuksia minussa tuottaa se huomio, että toiset ihmiset kaipaavat juuri tätä holhoamista, huolehtimista ja rajoittamista, ettei itse tarvitsisi miettiä asioita tai päättää niistä. En osaa sanoa, mistä siinä on kysymys. Onko se lie itseluottamuksen puutetta, epävarmuutta siitä, ettei osaa tehdä oikeita valintoja.
Mutta sellaistahan elämä on. Välillä me teemme vääriä valintoja ja koemme sitten itse niiden seuraukset. Yhdessä tv-realitysarjassa eräs lääkäri sanoi, että tarvitsemme terveyttä siihen, että voimme tehdä elämässä mukavia asioita. Tästä olen samaa mieltä. Pelkkä terveys ei tee ketään iloiseksi tai tyytyväiseksi, siihen tarvitaan muita mausteita.
Vapaus on arvoistani tärkein, vaikka siitä seuraisi kuolema.
Hyvä mieli - parempi elämä 